Euroopan unionin jäsenvaltioiden erityisalueet
From Wikipedia, the free encyclopedia
Euroopan unionin jäsenvaltioiden erityisalueet ovat 31 erityisaluetta, jotka historiallisista, maantieteellisistä tai poliittisista syistä nauttivat erityisasemaa Euroopan unionissa tai sen ulkopuolella. Erityisalueet jakautuvat kahteen luokkaan: 9 ulkoaluetta, jotka ovat osa Euroopan unionia, vaikka niiden osalta EU:n lainsäädännöstä on tehty poikkeuksia niiden Manner-Euroopasta erillisen maantieteellisen sijainnin vuoksi, ja 22 merentakaista maata ja aluetta, jotka eivät kuulu Euroopan unioniin, vaikka ne tekevät yhteistyötä EU:n kanssa merentakaisten maiden ja alueiden liiton kautta.
Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua. Tarkennus: huonoa suomea monin paikoin, lienee tehty googlella |
Ulkoalueet tunnustettiin Maastrichtin sopimuksen allekirjoittamisen yhteydessä vuonna 1992[1], ja niiden asema vahvistettiin Lissabonin sopimuksessa vuonna 2007.[2] Euroopan unionin toiminnasta tehdyssä sopimuksessa todetaan, että Euroopan unionin ensi- ja toissijaista oikeutta sovelletaan automaattisesti ulkoalueisiin, ellei näiden alueiden erityispiirteiden vuoksi ole säädetty poikkeuksia. Merentakaiset maat ja alueet tunnustetaan Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 198 artiklassa, jonka nojalla ne voivat valita EU:n säännökset työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta ja sijoittautumisvapaudesta ja kehottaa heitä liittymään merentakaisiin maihin ja jotta voitaisiin parantaa yhteistyötä Euroopan unionin kanssa.[3]
Erityisalueet käsittävät kaikkiaan noin 6 miljoonaa asukasta, ja niiden pinta-ala on yhteensä noin 2 723 510 neliökilometriä. Suurimman osan tästä pinta-alasta, 2 166 000 neliökilometriä, muodostaa Grönlanti. Väkiluvultaan suurin erityisalueista taas on Kanariansaaret, jossa asuu yli kolmasosa kaikkien erityisalueiden asukkaista.