Club Atlético de Madrid, lyhyemmin Atlético Madrid, Atlético tai Atleti on jalkapalloseura Espanjan pääkaupungista Madridista. Se perustettiin vuonna 1903 ja pelaa tällä hetkellä Espanjan pääsarjassa Primera Divisiónissa. Seura on voittanut 11 kertaa pääsarjamestaruuden, kymmenen kertaa cup-kilpailu Copa del Reyn, kolme kertaa Eurooppa-liigan, kolme kertaa UEFA Super Cupin sekä yhden kerran Cup-voittajien cupin ja Intercontinental Cupin. Liigamestaruuksissa mitattuna Atlético on Espanjan kolmanneksi menestynein jalkapalloseura paikallisvastustaja Real Madridin ja Barcelonan jälkeen. Nykyään Atlético on yksi Euroopan suurseuroista; 2010-luvulla se on voittanut Eurooppa-liigan kolmesti (2010, 2012 ja 2018) sekä ollut kahdesti Mestarien liigan loppuottelussa (2014 ja 2016) häviten molemmilla kerroilla Real Madridille.
| Atlético Madrid | ||||
|---|---|---|---|---|
| Koko nimi | Club Atlético de Madrid | |||
| Lempinimet |
Los Colchoneros Los Rojiblancos |
|||
| Perustettu | 26. huhtikuuta 1903 | |||
| Kaupunki | Madrid, Espanja | |||
| Kenttä | Cívitas Metropolitano | |||
| – kapasiteetti | 70 460 | |||
| Sarja | Primera División | |||
| Sarjataso | Espanjan korkein sarjataso | |||
| Värit | ||||
| Puheenjohtaja |
 Enrique Cerezo |
|||
| Päävalmentaja |
 Diego Simeone |
|||
|
||||
Atlético tunnetaan lempinimillä Rojiblancos (suom. punavalkoiset) ja Colchoneros (suom. patjantekijät), jotka juontuvat seuran punavalkoraidallisesta pelipaidasta. Seuran kotistadionina toimii San Blas – Canillejasin alueella Madridin koillisosassa sijaitseva Estadio Metropolitano, jonka kapasiteetti on 68 000 katsojaa.
Historia
Seuran perustaminen
Seuran perustivat 26. huhtikuuta 1903 nimellä Athletic Club de Madrid kolme baskiopiskelijaa Athletic Bilbaon sisarseuraksi. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi nimitettiin Enrique Allende. Itsenäinen seurasta tuli 20. helmikuuta 1907, kun se erosi Athletic Bilbaosta ja liittyi yhdistysrekisteriin.
Vuonna 1923 valmistui Athletic Madridin ensimmäinen stadion, Estadio Metropolitano. 1920-luvulla seura voitti kolmesti Campeonato del Centron, jossa pelasi Madridin ja naapurimaakuntien joukkueita, ja sijoittui cup-kilpailu Copa del Reyn toiseksi vuosina 1921 ja 1926. Näiden saavutusten perusteella seura sai paikan pääsarja Primera Divisiónista, kun kansallinen sarjajärjestelmä luotiin 1928. Ensimmäisellä pääsarjakaudella Athletic Madridia valmensi englantilainen Fred Pentland. Seura kuitenkin putosi jo kahden kauden jälkeen Segunda Divisióniin. Paluu Primera Divisióniin tapahtui vuonna 1934, mutta oli vain väliaikainen ja seura putosi uudestaan vuonna 1936. Seuraavat kolme kautta peruuntuivat kokonaan Espanjan sisällissodan vuoksi.
Athletic Aviación
Ennen kuin pelit jatkuivat joulukuussa 1939 yhdistyi seura 4. lokakuuta 1939 ilmavoimien sotilaista koostuneen Aviación Nacionalin kanssa ja vaihtoi nimekseen Athletic Aviación Club. Aviación Nacionalille oli luvattu paikka Primera Divisiónissa kaudelle 1939–1940, mutta Espanjan kuninkaallinen jalkapalloliitto epäsi tämän lopulta. Kompromissiratkaisuna seura yhdistyi Athletic Madridin kanssa, joka oli sisällissodan seurauksena huonossa taloudellisessa tilanteessa ja menettänyt useita pelaajiaan. Kaudella 1935–1936 seura oli pudonnut Primera Divisiónista, mutta koska Real Oviedo ei pystynyt osallistumaan liigaan seuran kotikentän tuhouduttua sisällissodassa, järjestettiin vapaasta paikasta karsintaottelu Athletic Aviaciónin ja toisen putoajaseuran Osasunan välillä. Athletic Aviación voitti karsintaottelun maalein 3–1 ja pääsi sittenkin aloittamaan kauden Primera Divisiónissa. Maalivahtilegenda Ricardo Zamoran valmentamana seura oli keväällä kauden päättyessä sarjataulukon ensimmäisenä ja voitti historiansa ensimmäisen Espanjan-mestaruutensa. Toinen mestaruus seurasi heti seuraavalla kaudella.
Tammikuussa 1941 seura vaihtoi nimensä muotoon Club Atlético de Aviación Francon hallinnon kiellettyä muiden kuin espanjankielisten nimien käytön. Vuonna 1947 seura päätti pudottaa viittauksen ilmavoimiin nimestään ja nimi vaihtui nykyiseen muotoonsa Club Atlético de Madrid. Samana vuonna Atlético voitti Real Madridin kotikentällään Metropolitanolla maalein 5–0, joka on edelleen suurimaalisin voitto paikallisvastustajasta.
Kulta-aika
Helenio Herreran valmennuksessa Atlético voitti Espanjan-mestaruuden jäälleen vuosina 1950 ja 1951. Herrera lähti seurasta vuonna 1953, ja seuraavat vuodet seura taisteli vaatimattomammista sijoituksista Real Madridin ja Barcelonan takana. Kaudella 1957–1958 Atlético sijoittui Ferdinand Daučíkin valmennuksessa Primera Divisiónin toiseksi. Tämän oikeutti paikkaan seuraavan kauden Euroopan cupissa, sillä Primera Divisiónin ensimmäiseksi sijoittunut Real Madrid oli hallitseva Euroopan-mestari ja pääsi kilpailuun mukaan automaattisesti. Atlético selviytyi kilpailun välieriin kukistettuaan edeltävillä kierroksilla Drumcondran, TsSKA Sofian ja Schalken. Välierässä vastaan asettui Real Madrid. Real voitti ensimmäisen osaottelun kotikentällään Santiago Bernabeúlla maalein 2–1 ja Atlético toisen osaottelun Metropolitanolla maalein 1–0. Vierasmaalisäännön ollessa voimassa Atlético olisi edennyt loppuotteluun, mutta tasatilanne ratkaistiin uusintaottelulla, jonka Real vei nimiinsä maalein 2–1.
Atlético sai kostonsa entisen Real-valmentaja José Villalongan johdolla, kun seura voitti Realin kahdesti peräkkäin Copa del Generalísimon loppuottelussa vuosina 1960 ja 1961. Vuonna 1962 seura voitti Cup-voittajien cupin lyötyään Fiorentinan uusintaottelun jälkeen maalein 3–0. Vuonna 1963 Atlético ylsi jälleen samaisen kilpailun loppuotteluun, mutta hävisi Tottenham Hotspurille maalein 5–1.
Atléticon uusi kotistadion Estadio Manzanares vihittiin käyttöön 2. lokakuuta 1966. Vuonna 1971 stadion nimettiin seuran silloisen puheenjohtajan Vicente Calderónin kunniaksi Estadio Vicente Calderóniksi. 1960- ja 1970-luvut olivat toistaiseksi parhaat seuran historiassa. Atléticon kannattajien harmiksi myös paikallisvastustaja Real Madrid eli kulta-aikaansa tuolloin. Vuosina 1961–1980 Real voitti Espanjan-mestaruuden yhteensä 14 kertaa. Tänä aikana ainoastaan Atlético kykeni vakavaan vastarintaan voittamalla mestaruuden vuosina 1966, 1970, 1973 ja 1977. Toiseksi seura sijoittui vuosina 1961, 1963 ja 1965, ja voitti myös Copa del Generalísimon vuosina 1965, 1972 ja 1976.
Euroopan cup -loppuottelija
Merkittäviä 1960- ja 1970-luvun pelaajia olivat Adelardo, Luis Aragonés, Javier Irureta ja José Eulogio Gárate. Viimeksi mainittu voitti parhaalle maalintekijälle myönnettävän Pichichin kolme kertaa peräkkäin vuosina 1969–1971. 1970-luvulla Atlético hankki useita argentiinalaisia, heidän joukossaan Rubén Ayala, Panadero Díaz ja Ramón Heredia sekä valmentaja Juan Carlos Lorenzo. Lorenzo luotti kurinalaisuuteen ja vastustajan pelin häirintään. Vaikka keinoja pidettiin osaltaan kyseenalaisina, osoittautuivat ne toimiviksi seuran yllettyä Euroopan cupin loppuotteluun vuonna 1974. Matkalla loppuotteluun Atlético pudotti Galatasarayn, Dinamo Bukarestin, Punaisen Tähden ja Celticin. Vieraskentällä pelatussa välieräottelussa Celticiä vastaan saivat Ayala, Díaz ja vaihtomies Quique ulosajon rajun tappeluvälikohtauksen seurauksena. Ottelu päättyi tästäkin huolimatta tasan 0–0 ja toisen osaottelun Atlético voitti 2–0 Gáraten ja Adelardon maaleilla. Atléticon historian ensimmäinen Euroopan cup -loppuottelu osoittautui karvaaksi kokemukseksi seuralle. Loppuotteluvastuja Bayern Münchenin kokoonpanoon kuuluivat muun muassa Franz Beckenbauer, Sepp Maier, Paul Breitner, Uli Hoeneß ja Gerd Müller. Ottelu venyi jatkoajalle ja aikaa ollessa vain seitsemän minuuttia jäljellä vei Aragonés Atléticon johtoon kierteisellä vapaapotkullaan, joka vaikutti jäävän ottelun voittomaaliksi. Tasoitus tuli kuitenkin ottelun viimeisellä minuutilla 20 metristä baijerilaispuolustaja Georg Schwarzenbeckin jalasta. Kaksi päivää myöhemmin pelatun uusintaottelun voitti Bayern maalein 4–0.
Aragonés siirtyy valmentajaksi
Pian Euroopan cup -tappion jälkeen nimitti Atlético uransa päättäneen entisen pelaajansa Luis Aragonésin valmentajakseen. Aragonés on valmentanut seuraa neljään eri otteeseen (1974–1980, 1982–1987, 1991–1993 ja 2002–2003). Ensimmäiset menestyksen merkit tulivat nopeasti. Bayern München oli kieltäytynyt osallistumasta Intercontinental Cupiin ja heidän tilalleen kutsuttiin Euroopan cupin toiseksi sijoittunut Atlético. Vastustajana oli argentiinalainen Independiente. Ensimmäinen osaottelu Argentiinassa päättyi 1–0-tappioon, mutta kotistadionilla pelatun toisen osaottelun Atlético voitti 2–0 Javier Iruretan ja Rubén Ayalan maaleilla. Lisää menestystä seurasi Copa del Reyssä vuonna 1976 ja Primera Divisiónissa vuonna 1977.
Aragonés lähti seurasta vuonna 1980, mutta palasi kahta vuotta myöhemmin ja johti seuran Primera Divisiónin toiseksi ja Copa del Reyn voittoon vuonna 1985. Tärkeässä roolissa oli myös meksikolaishyökkääjä Hugo Sánchez, joka viimeisteli 19 liigamaalia ja voitti Pichichin. Hän teki myös molemmat Atléticon maalit 2–1-voittoon päättyneessä cup-loppuottelussa Athletic Bilbaoa vastaan. Sánchez pysyi seurassa kuitenkin vain yhden kauden ajan ennen siirtymistään kaupungin toiselle puolelle Real Madridiin. Aragonésin johdolla Atlético voitti vielä Supercopa de Españan vuonna 1985 ja ylsi Cup-voittajien cupin loppuotteluun vuonna 1986. Loppuottelu Dynamo Kiovaa vastaan päättyi kuitenkin 3–0-tappioon.
Gil ja kaivattu mestaruus
Vuonna 1987 Jesús Gilistä tuli Atléticon puheenjohtaja. Seura ei ollut voittanut liigamestaruutta kymmeneen vuoteen ja janosi menestystä. Gil teki runsaasti kalliita pelaajahankintoja, joista merkittävämpänä Paulo Futren ostaminen Portosta. Mestaruus kuitenkin vältteli seuraa ja Gil osoitti armottomuutensa erottamalla lukuisia valmentajia pian pestaamisen jälkeen. Päänsä vadilta löysivät muiden muassa César Luis Menotti, Ron Atkinson, Javier Clemente sekä paluun tehnyt Luis Aragonés. 1. heinäkuuta 1992 seura muuttui niin sanotuksi urheiluosakeyhtiöksi (esp. sociedad anónima deportiva, SAD) ja Jésus Gilistä tuli suurin osakkeenomistaja. Viimein kaudella 1995–1996 Radomir Antićin valmentama joukkue, johon kuuluivat José Luis Caminero, Diego Simeone, Milinko Pantić, Juan Manuel López, Ljuboslav Penev ja Kiko, voitti sekä Primera Divisiónin että Copa del Reyn onnistuen hetkellisesti horjuttamaan Real Madridin ja Barcelonan hegemoniaa. Kauden 1996–1997 Mestarien liigassa Atlético voitti oman alkulohkonsa häviten vain yhden ottelun, mutta neljännesvälierissä Ajax Amsterdam pudotti Atléticon jatkoaikamaalin turvin. Menestyksestä huolimatta Gilin strategia säilyi entisellään. Antić säilytti paikkansa valmentajana vielä kahden seuraavan kauden ajan, kunnes Arrigo Sacchi korvasi hänet vuonna 1998. Antić palasi lyhyeksi aikaa vuonna 1999, mutta tällä kertaa hänet korvasi Claudio Ranieri. Myös pelaahankinnat jatkuivat, kun Christian Vieri ja Juninho Paulista liittyivät seuraan 1990-luvun lopulla. Kausina 1997–1998 ja 1998–1999 Atlético menestyi varsin hyvin UEFA Cupissa selviytyen molemmilla kerroilla välierävaiheeseen saakka. Keväällä 1998 Sven-Göran Erikssonin valmentama Lazio osoittautui liian vahvaksi vastustajaksi, kun taas toukokuussa 1999 loppuottelupaikan vei Atléticon sijasta Parma.
Kausi 1999–2000 osoittautui katastrofaaliseksi Atléticolle. Ranieri sai potkut helmikuussa 2000 seuran juututtua sarjataulukon häntäpäähän, eikä tilalle palkattu Antić kyennyt pysäyttämään syöksykierrettä ja seura putosi kauden päätteeksi Segunda Divisióniin. Copa del Reyssä Atlético ylsi kuitenkin loppuotteluun. Segunda Divisiónissa seura vietti seuraavat kaksi kautta ennen nousua takaisin pääsarjaan.
100-vuotias Atlético Madrid
Atlético vietti 26. huhtikuuta 2003 satavuotisjuhliaan, joihin osallistuivat myös paavi Johannes Paavali II ja Espanjan kuningas Juan Carlos I. Myöhemmin samana vuonna seuran puheenjohtajaksi nimitettiin Enrique Cerezo.
2000-luvulla Atlético pyrki rakentamaan menestysjoukkuetta seuran oman kasvatin ja nuoren superlupauksen Fernando Torresin ympärille. Hän olikin edustusjoukkueen paras maalintekijä kaikilla viidellä pelaamallaan pääsarjakaudella sekä kahdesti liigan paras espanjalainen maalintekijä.[1] Torresin hyvistä otteista huolimatta seuran oli kuitenkin pitkän aikaa tyytyminen keskikastin sijoituksiin. Monet Torresin tueksi hankitut pelaajat, jotka olivat menestyneet muualla Euroopassa, eivät sopeutuneet Atléticoon ja siirtyivät nopeasti muualle. Heidän joukossaan olivat muun muassa Mateja Kežman, Jesper Grønkjær, Costinha, Maniche ja Martin Petrov. Kesällä 2007 Torres päätti lopulta siirtyä paremman menestyksen toivossa englantilaiseen Liverpooliin.
Atlético teki paluun liigan kärjen tuntumaan kaudella 2007–2008 sijoittuen neljänneksi ja selvittämällä tiensä Mestarien liigaan ensi kerran sitten kauden 1995–1996. Seura uusi neljännen tilansa kaudella 2008–2009. Joukkue ei kärsinyt Mestarien liigassa yhtäkään tappiota, mutta putosi kilpailusta vierasmaalisäännön perusteella FC Portoa vastaan pelatussa neljännesvälierässä. Torresin jälkeisen Atléticon avainpelaajia olivat argentiinalainen hyökkääjälupaus Sergio "Kun" Agüero ja uruguaylainen Diego Forlán. Kaudella 2008–2009 he muodostivat seuran historian eniten maaleja yhden kauden aikana viimeistelleen hyökkääjäkaksikon 49:llä tehdyllä maalillaan.[2][3] Forlánista tuli samaisella kaudella myös liigan maalikuningas sekä ensimmäinen Atlético-pelaaja, joka on voittanut Euroopan Kultainen kenkä -palkinnon.[4]
2010-luvun euromenestys
Kauden 2009–2010 päätteeksi Atléticosta tuli entisen UEFA Cupin tilalle perustetun Eurooppa-liigan ensimmäinen mestari. Joukkue aloitti kauden Mestarien liigan D-lohkossa, jossa se ei voittanut yhtäkään kuudesta ottelustaan. Lohkovaiheesta muodostui lopulta pisin voitottomien euro-otteluiden putki seuran historiassa.[5] Tasapeleistä saamiensa pisteiden turvin se onnistui kuitenkin hankkimaan paikan Eurooppa-liigan pudotuspelivaiheeseen. Ensimmäisellä kierroksella Atlético kaatoi turkkilaisen Galatasarayn yhteismaalein 3–2. Neljännesvälierävastustaja Sporting Lissabon sekä puolivälierissä kohdattu Valencia kaatuivat vierasmaalieron turvin. Tiukimmille madridilaisjoukkue joutui Liverpoolia vastaan pelatussa välierässä. Sen toinen osaottelu venyi jatkoajalle, jonka loppupuolella Diego Forlán viimeisteli loppuottelupaikkaan oikeuttavan vierasmaalin.[6] Finaalissa Atlético kohtasi englantilaisen Fulhamin, jonka se kaatoi niin ikään jatkoaikamaalilla. Hampurissa pelattu loppuottelu päättyi 2–1.[7] Quique Sánchez Floresin luotsaaman mestarijoukkueen avainpelaajia olivat Forlánin ja Agüeron lisäksi keskikenttämiehet José Antonio Reyes ja Paulo Assunção sekä vasta 19-vuotias ykkösmaalivahti David de Gea.[8] Samalla kaudella Atlético ylsi myös Espanjan cupin loppuotteluun saakka, jossa se kuitenkin kärsi tappion Sevillalle maalein 2–0.[9] Euromenestys sai loppusilauksensa elokuussa 2010, kun Atlético voitti Euroopan Super Cupin. Finaalissa se kaatoi Mestareiden liigan voittaneen Interin maalein 0–2. Maaleista vastasivat Reyes ja Kun Agüero.[10]
Mestarijoukkueen runko hajosi kausien 2010–2011 ja 2011–2012 aikana Agüeron, Forlánin, Reyesin, Simãon, Tomáš Ujfalušin ja De Gean jättäessä seuran.[11] Elokuussa 2011 seura hankki uudeksi hyökkääjätähdekseen kolumbialaisen Radamel Falcaon, joka oli kaudella 2010–2011 edustaessaan Portoa rikkonut Eurooppa-liigan ja sitä edeltäneen UEFA Cupin yhden kauden maaliennätyksen.[12] Lehtitietojen mukaan Atlético maksoi Falcaosta 40 miljoonaa euroa, mikä teki hänestä seuran kaikkien aikojen kalleimman pelaajahankinnan.[13] Noin kolme viikkoa aikaisemmin Manchester City oli maksanut Atléticolle 45 miljoonan euron siirtokorvauksen Kun Agüerosta.[14] Vuoden 2011 aikana seura nimitti useita aktiiviuransa lopettaneita tähtipelaajia valmennus- ja johtotehtäviin. Merkittävimpiä näistä olivat José Luis Camineron nimittäminen urheilutoimenjohtajaksi sekä Diego Simeonen palkkaaminen päävalmentajaksi.[15][16]
Kaudella 2011–2012 Atlético voitti Eurooppa-liigan toisen kerran. Bukarestissa järjestetyssä finaalissa Simeonen valmentama joukkue kaatoi Athletic Bilbaon numeroin 3–0. Ensimmäisellä puoliajalla Falcao laukoi Atléticolle kaksi maalia ja loppunumerot viimeisteli brasilialainen keskikenttäpelaaja Diego viisi minuuttia ennen varsinaisen peliajan päättymistä.[17] Mestaruuden lisäksi Atlético sai nimiinsä kaikkien aikojen pisimmän voittoputken europelien historiassa. Marraskuussa 2011 pelatusta alkulohkon ottelusta Udinesea vastaan alkoi 12 peräkkäisen voitetun ottelun putki, jolla Atlético ohitti Barcelonan kauden 2002–2003 Mestarien liigassa tekemän 11 peräkkäisen voitetun ottelun ennätyksen.[18][19]
Pelaajat
Edustusjoukkueen pelaajat
|
| |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Lainapelaajat
Muualle lainatut pelaajat
Marcos Paulo (Molenbeek, kauden 2024–2025 loppuun)[22]
Arthur Vermeeren (RB Leipzig, kauden 2024–2025 loppuun)[23]
Carlos Martín (Alavés, kauden 2024–2025 loppuun)
Horațiu Moldovan (Sassuolo, kauden 2024–2025 loppuun)- Saúl (Sevilla, kauden 2024–2025 loppuun)[24]
Muualta lainatut pelaajat
Clément Lenglet (Barcelona, kauden 2024–2025 loppuun)[25]
Juan Musso (Atalanta, kauden 2024–2025 loppuun)[26]
Kuuluisia entisiä pelaajia
Pelaajien siirtoennätykset
- Tilanne 27. syyskuuta 2022.[27]
Kalleimmat ostot
|
|
|
|
Kalleimmat myynnit
|
|
|
|
Peliasu
      Alkuperäinen peliasu vuosilta 1903–1911
|
Kun seura perustettiin, pelasi se emoseuransa Athletic Bilbaon tavoin sinivalkoisessa paidassa, jonka väritys oli puolestaan matkittu Blackburn Roversin väreistä. Nykyinen punavalkoraidallinen paita otettiin käyttöön 22. tammikuuta 1911.[28] Syytä värien vaihtumiseen ei varmuudella tiedetä, mutta seuran historiaan perehtyneet pitävät idean isänä silloista pelaajaa ja johtokunnan jäsentä Juan Elorduyta.[29][30] Erään väitteen mukaan Elorduy, joka edusti alun perin bilbaolaisseuraa, vietti joululomansa Englannissa vuonna 1909 ja hän oli saanut tehtäväkseen hankkia 25 kappaletta uusia Blackburnin pelipaitoja. Haluttuja paitoja ei kuitenkaan ollut löytynyt ja paluumatkallaan Southamptonissa laivaa odotellut Elorduy oli sen sijaan ostanut paikallisen jalkapallojoukkueen punavalkoraidallisia paitoja. Myöhemmin Elorduyn siirtyessä Bilbaosta Madridiin hän toi myös uudet värit mukanaan. Southamptonissa juhlittiin jouluna 1909 laivayhtiö White Star Linen päätöstä tehdä kaupungista sen uusien suurten höyrylaivojen kotisatama, minkä vuoksi katukuva oli koristeltu yhtiön väreillä, jotka niin ikään olivat punainen ja valkoinen. Tarinan mukaan tämä juhlava näky oli saanut Elorduyn ihastumaan uusiin väreihin.[31] Yksi mahdollinen vaikutin saattoi olla taloudellinen: punavalkoraidallinen kangas oli halpaa ja helposti saatavilla, sillä sitä käytettiin tuohon aikaan myös patjojen päällystämiseen. Paidan värityksestä juontuvat myös seuran lempinimet Rojiblancos (suom. punavalkoiset) ja Colchoneros (suom. patjantekijät). Tammikuussa 2011 punavalkoisten värien täyttäessä tasan 100 vuotta seuran museossa järjestettiin juhlanäyttely, jossa oli esillä lukuisten kuuluisien pelaajien entisiä pelipaitoja.[32]
Kaudella 2016–2017 Atléticolla on käytössään kaksi peliasua. Ensimmäinen niistä, kotipeleissä käytetty, koostuu punavalkoraidallisesta paidasta, jonka hihat ja hartiaosa ovat kokonaan punaiset, sekä sinisistä housuista ja sukista. Paidan kyljissä kulkee kahdeksan ohutta sinistä pystyraitaa ja kaula-aukon selkäpuolella on sininen raita vaakatasossa. Kotipeliasun esikuvana on 50 vuotta aikaisemmin kaudella 1966–1967 käytetty peliasu. Tuolloin seura siirtyi pelaamaan nykyiselle kotistadionilleen ja muistona tästä paidan kauluksen sisäpuolelle on ommeltu teksti ”1966–2016 50 Aniversario Estadio Vicente Calderón”.[33][34] Vieraspeliasussa paita ja housut ovat mustat. Niiden kyljissä kulkee ohuita keltaisia ja laivastonsinisiä pystyraitoja. Sukat ovat väriltään keltaiset.[35][36] Peliasut ovat Niken valmistamia.[37]
Atléticolla on sponsorisopimus online-kaupankäyntiin erikoistuneen Plus500-yhtiön kanssa. Pelipaidan etuosassa yhtiön logo.[38]
Seuran aikaisempi sponsori Columbia Pictures mainosti uutuuselokuviaan Atléticon paidoissa.[39] Myös ahvenanmaalainen rahapeliyhdistys Paf on toiminut seuran sponsorina.[40]
Stadion ja harjoituskeskus
Atlético Madridin ensimmäinen stadion, Estadio Metropolitano, otettiin käyttöön vuonna 1923. Tuolla stadionilla seura pelasi vuoteen 1966, jolloin valmistui Estadio Manzanares. Stadion nimettiin alun perin sen vierestä kulkevan Manzanaresjoen mukaan, mutta vuonna 1971 nimi vaihdettiin seuran silloisen puheenjohtajan Vicente Calderónin kunniaksi Estadio Vicente Calderóniksi. Stadion toimi Atléticon kotikenttänä kauden 2016–2017 loppuun saakka, ja sen yleisökapasiteetti oli 54 851 istumapaikkaa.
Kesällä 2007 seura teki Madridin kaupungin kanssa sopimuksen Vicente Calderónin myynnistä ja muutosta uudelle stadionille, jonka suunniteltu kapasiteetti laajennuksen jälkeen on 73 000 istumapaikkaa. Vanha stadion puretaan ja sen tontti muutetaan seuran mukaan nimetyksi puistoksi (Parque Atlético de Madrid). Osa maa-alueesta varataan myös läheisen oppilaitoksen laajennukseen sekä M-30-kehätien leventämiseen.[41] Uusi stadion on vuonna 1994 rakennettu La Peinetan monikäyttöstadion, jonka seura peruskorjaa jalkapallostadioniksi.[42] Stadionin uusi nimi on Estadio Wanda Metropolitano, jossa yhdistyvät kiinalaisen sponsorin Wanda Groupin sekä seuran ensimmäisen kotistadionin nimet.[43]
Alkuperäisen tavoitteen mukaan joukkue olisi siirtynyt pelaamaan uudelle kotistadionilleen jo liigakauden 2010–2011 alkuun mennessä,[44] mutta aikataulua jouduttiin jatkuvasti muuttamaan rahoitusongelmien ja kaavoituskiistojen seurauksena.[45][46] Rakennustyöt aloitettiin lopulta maaliskuussa 2011.[47] Uusi stadion Estadio Wanda Metropolitano otettiin käyttöön syksyllä 2017.[48] Seuran kannattajat protestoivat Vicente Calderónin myyntiä ja uudelle stadionille siirtymistä vastaan mielenosoituksilla, julkaisemalla lehdistötiedotteita sekä keräämällä adressia.[49]
Atlético Madridin harjoituskeskus Ciudad Deportiva de Majadahonda sijaitsee Majadahondan kunnassa noin 20 kilometriä Madridin keskustasta. Kompleksiin kuuluu useita harjoituskenttiä sekä 3 500 -paikkainen Miniestadio Cerro del Espino. Harjoituskeskus on sekä edustus- ja reservijoukkueen että juniorijoukkueiden käytössä.
Trofeo Villa de Madrid
Vuosina 1973–2003 Atlético Madrid järjesti Vicente Calderónilla oman kaudenalusturnauksensa Trofeo Villa de Madridin. Vuonna 2004 Columbia Pictures -elokuvayhtiön ollessa seuran pääsponsori turnaus pelattiin nimellä Trofeo Hellboy. Tänä aikana Atlético voitti kotiturnauksensa kaikkiaan 19 kertaa.[50]
|
|
|
Turnausta ei ole virallisesti lakkautettu, mutta sitä ei ole järjestetty enää vuoden 2004 jälkeen. Espanjalaislehdistö on uutisoinut aika ajoin seuran aikeista aloittaa turnauksen järjestäminen uudelleen.[51] Myös jotkut seuran kannattajaryhmistä ovat julkisesti vaatineet perinteen elvyttämistä.[52] Syyksi turnausperinteen katkeamiselle on arveltu taloudellisesti tuottoisampia kesäkiertueita Aasiaan ja Amerikkaan.[53] Heinäkuussa 2012 seura järjesti kaudenalustapahtuman nimellä Noche del Fútbol en el Calderón (suom. Jalkapalloilta Calderónilla).[54]
Puheenjohtajat
Atlético Madridin nykyinen puheenjohtaja on elokuvatuottajana aiemmin toiminut Enrique Cerezo, joka nimitettiin virkaan vuonna 2003 Jesús Gilin erottua.
Julián Ruete ja Vicente Calderón ovat ainoat puheenjohtajat, jotka ovat toimineet tehtävässä useammin kuin yhteen otteeseen. Rueten ensimmäinen kausi oli vuosina 1912–1919 ja toinen 1920–1923. Calderón, joka on samalla seuran pitkäaikaisin puheenjohtaja, oli tehtävässä vuosina 1964–1980 ja 1982–1987.
|
|
|
Tilastot
- Suurimaalisin voitto: 9–0 Hérculesia vastaan kaudella 1955–1956, 9–0 Las Palmasia vastaan kaudella 1957–1958
- Suurimaalisin tappio: 8–1 Celta Vigoa vastaan kaudella 1954–1955
- Eniten tehtyjä maaleja: 1950–1951, 87 maalia
- Vähiten tehtyjä maaleja: 1929–1930, 32 maalia
- Eniten päästettyjä maaleja: 1952–1953, 70 maalia
- Vähiten päästettyjä maaleja: 1965–1966 ja 1970–1971, 20 maalia
- Paras maalintekijä: Adrián Escudero, 150 maalia vuosina 1946–1958
- Eniten pelattuja otteluita: Adelardo, 401 ottelua vuosina 1959–1976
Sarjasijoitukset
|
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Saavutukset
- Primera División (11): 1940, 1941, 1950, 1951, 1966, 1970, 1973, 1977, 1996, 2014, 2021
- Copa del Rey (10): 1960, 1961, 1965, 1972, 1976, 1985, 1991, 1992, 1996, 2013
- Supercopa de España (2): 1985, 2014
- Cup-voittajien cup (1): 1962
- Eurooppa-liiga (3): 2010, 2012, 2018
- UEFA Super Cup (3): 2010, 2012, 2018
- Intercontinental Cup (1): 1974
- UEFA Intertoto Cup (1): 2007
- Trofeo Villa de Madrid (19): 1974, 1975, 1976, 1980, 1983, 1985, 1986, 1989, 1990, 1992, 1993, 1994, 1995, 1996, 1997, 1998, 2000, 2003, 2004
- Trofeo Teresa Herrera (5) 1956, 1965, 1973, 1985, 1986, 2009
Päävalmentajia
- Diego Simeone 12/2011–
- Quique Sánchez Flores 10/2009–2011
- Abel Resino 2/2009–10/2009
Javier Aguirre 2006–2/2009- Carlos Bianchi 2005
- Gregorio Manzano 2003–2004, 6/2011–12/2011
Claudio Ranieri 1999–2000- Arrigo Sacchi 1998–1999
Radomir Antić 1995–1998, 1999, 2000- Alfio Basile 1995
Tomislav Ivić 1990–1991- Javier Clemente 1989–1990
Ron Atkinson 1988–1989- César Luis Menotti 1987–1988
- Luis Aragonés 1974–1980, 1982–1987, 1991–1993, 2001–2003
- Marcel Domingo 1969–1972, 1980
Otto Glória 1966–1968- José Villalonga 1959–1962
- Helenio Herrera 1949–1952
- Ricardo Zamora 1939–1946
Muut joukkueet
Edustusjoukkueen lisäksi Atléticolla on kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla Primera Federación -sarjassa pelaava joukkue Atlético Madrid B.[59] Toinen reservijoukkue, Atlético C, lakkautettiin vuonna 2015, jolloin sitä uhkasi putoaminen piiritasolle.[60]
Rekisteröityjä poikien juniorijoukkueita Atléticolla on 39.[61] Lisää junioreita pelaa sisarseura Atlético Madrileño Club de Fútbolissa,[62][63] jolla on 34 joukkuetta.[63] Molempien seurojen alle 18-vuotiaiden joukkue (juvenil) pelaa ikäluokan korkeimmalla sarjatasolla División de Honor Juvenilissä.[61][63]
Atléticon nais- ja tyttöjalkapalloilu toimii erillisen seuran Atlético de Madrid Féminasin alaisuudessa.[64][65] Edustusjoukkue pelaa korkeimmalla sarjatasolla Primera División Femeninassa, minkä lisäksi seuralla on 11 muuta naisten ja tyttöjen joukkuetta.[65] Nykyinen seura perustettiin vuonna 2001, mutta Atléticolla oli naisten joukkue jo 1980-luvulla.[66] Joukkue, tuolloiselta nimeltään Atlético Villa de Madrid, voitti Espanjan-mestaruuden kaudella 1989–1990 ja sijoittui toiseksi kaudella 1990–1991.[67] Pian tämän jälkeen joukkue jäi ilman Jesús Gilin johtaman seuran taloudellista tukea ja suurin osa pelaajista siirtyi toiseen seuraan Oroquieta Villaverdeen,[66] joka voitti tulevina vuosina mestaruuden kolmesti ja Espanjan cupin Copa de la Reinan kahdesti.[67][68]
Muut lajit
Koripallo
Atlético koripallojoukkue perustettiin ensimmäisen kerran vuonna 1922. Joukkueen toiminta tosin lakkasi jo vuoden päästä, mutta se perustettiin uudelleen vuonna 1932, jolloin pelattiin myös Madridin kaikkien aikojen ensimmäinen koripalloderby, jonka Real Madrid voitti numeroin 42–20. Koripallotoiminta ei koskaan päässyt vakiintumaan kunnolla ja joukkue lakkautettiin ja perustettiin uudelleen yhteensä kolme kertaa vuosien 1941 ja 1991 välillä. Joukkue ei voittanut mestaruuksia historiansa aikana.[69]
Käsipallo
Käsipallo on Atléticon menestyksekkäin laji jalkapallon jälkeen. Käsipallojoukkue toimi ensimmäistä kertaa vuosina 1950–1992. Tänä aikana se voitti Espanjan mestaruuden seitsemän kertaa ja Espanjan cupin kymmenen kertaa. Se ylsi myös kahdesti loppuotteluun kansainvälisissä turnauksissa. Puheenjohtaja Jesús Gil lopetti käsipallojoukkueen toiminnan kauden 1991–1992 päätteeksi taloudellisiin syihin vedoten.[70] Käsipallotoiminta elpyi vuonna 2011, kun Espanjan pääsarjassa pelaava Ciudad Realin joukkue muutti pääkaupunkiin ja otti uudeksi nimekseen BM Atlético de Madrid.[71] Joukkue pelasi kotiottelunsa Palacio Vistalegren sisäareenalla Madridissa.[72] Paluukaudellaan Atlético voitti Espanjan cupin ja supercupin sekä sijoittui toiseksi liigassa.[73][74] Se ylsi myös Mestarien liigan finaaliin, jossa se kärsi tappion saksalaiselle THW Kielille.[75] Kaudella 2012–13 joukkue voitti toistamiseen Espanjan Cupin ja uusi kakkossijansa liigassa.[76] Heinäkuussa 2013, vain kahden pelatun kauden jälkeen, käsipallotoimintaa laukautettiin taloudellisista syistä.[77]
Lentopallo
Seuran presidentti Vicente Calderón perusti Atléticon lentopallojoukkueen 1960-luvun puolivälissä. Joukkue nousi Espanjan pääsarjaan kaudella 1967–68 ja voitti ensimmäisen Espanjan mestaruutensa jo seuraavalla kaudella. 1970-luvun alkupuoli oli seuran historian menestyksekkäintä aikaa: se voitti tuplamestaruuden peräti kolmeen otteeseen (1971, 1974 ja 1975). Miesten lentopallojoukkue lakkautettiin vuonna 1977 seuran heikon taloustilanteen takia, mutta lajia kuitenkin pelattiin Atléticossa edelleen junioritasolla. Pääsarjajoukkue teki lyhyen paluun 1980-luvun puolella kunnes kaikki lentopallotoiminta lopetettiin Atléticossa vuonna 1984. Atlético voitti historiansa aikana Espanjan mestaruuden kaikkiaan viisi kertaa.[78]
Rugby
Atléticon rugbyjoukkue toimi alun perin vuosina 1914–1959. Tänä aikana se voitti yhden Espanjan mestaruuden vuonna 1949.[79] Toiminta elpyi vuonna 2012, kun Espanjan pääsarjassa pelaava CRC Pozuelo Madrid otti uudeksi nimekseen Rugby Atlético de Madrid ja ryhtyi käyttämään seuran punavalkoisia värejä.[80] Paluukaudellaan Atlético ylsi sarjan välierävaiheeseen saakka.[81] Vuonna 2014 CRC Pozuelo otti takaisin vanhan nimensä ja peliasunsa, ja yhteistyö Atléticon kanssa päättyi.[82] Nykyisin Atléticon rugby-toimintaa ylläpitää piiritasolla pelaava Club Atlético de Rugby.[83]
Moottoriurheilu
Syksyllä 2008 Atlético teki aluevaltauksen moottoriurheilun puolelle perustamalla oman tallin Superleague Formula -sarjaan.[84] Kausilla 2009 ja 2010 Atléticon autolla kilpaillut María de Villota oli sarjan historian ensimmäinen naiskuljettaja.[85] Sarja lakkautettiin vuonna 2011.[86]
Lähteet
Aiheesta muualla
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
