soitintyyppi From Wikipedia, the free encyclopedia
Astiahuilu kuuluu maapallon vanhimpiin soittimiin. Se oli tunnettu jo kivikaudella ja vanhoissa korkeakulttuureissa kaikkialla maailmassa. Materiaali voi olla keramiikkaa, posliinia, sarvea, puuta, muovia. Tavataan myös näkinkengästä ja hedelmänkuoresta, kuten kookospähkinästä ja kalebassista valmitettuja huiluja. [1]
Kuten muissakin huilusoittimissa, ilmavirta kulkee joko huulten ohjaamana tai äänikanavaa pitkin aukossa olevaan särmään, joka halkaisee ilmavirran. Ilmavirta alkaa värähdellä ja tuottaa äänen.
Astiahuilun pohjasävelen korkeus riippuu ilmakammion tilavuudesta. Pieni huilu tuottaa korkeita ääniä, suuri matalia. Huilun kyljissä olevia sormireikiä avaamalla tuotetaan useampia ääniä. Yksinkertaisimmissa pilleissä on vain 0–3 sormiaukkoa. Useampireikäisillä voidaan tuottaa jopa 1,5 oktaavin asteikko. Sormituksia on monenlaisia, huilun rakentaja voi luoda omansa. Tunnetuin on italialaisen Donatin keksimä 10 -reikäinen okariina, joka tuottaa diatonisen asteikon.
Useimmiten astiahuilu on tyypiltään tulppakanavahuilu, jossa ohut kanava johtaa ilman särmään ; vertaa: nokkahuilu. Astiahuilu voi olla myös reunahuilun kaltainen; vertaa: panhuilu. Soitinsystemaattisesti ääni syntyy astiahuilussa kuten vihellys.[2] Mikäli astiahuilun ilmakanavan tilavuus on portaattomasti säädettävissä (kuten viheltäessä), luetaan astiahuilu liukuhuiluihin.[3]
Astiahuiluihin luetaan mm.:
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.